Tiedämme tarkkaan, etteivät tupakointi, vähäinen liikunta ja raskas ruoka eivät sovi sydämelle. Veren kolesteroliarvot nousevat, suonet ahtautuvat ja verenpaine kohoaa. Lopulta sydän uupuu. Perimästä tosin riippuu, kuinka paljon elintavat vaikuttavat sairastumisriskiin.

Näin sepelvaltimotauti etenee elimistössä, mutta mikä sysää sairauden liikkeelle? Yhä useampi tutkija uskoo, että kaiken takana on stressi. Henkisten paineiden tiedetään pahentavan sydänoireita. Työstressi käy erityisesti miehen sydämelle, naista raastavat ihmissuhteet. Kovan henkisen paineen alla sydän voi pettää, vaikka sepelvaltimoissa ei ahtaumia olisikaan.

– Tutkimuksin on voitu osoittaa, että ihmisen psyyke panee liikkeelle tapahtumaketjuja, jotka näkyvät ruumiin oireina ja sairauksina, sanoo Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Stressi riippuu temperamentista

Liisa Keltikangas-Järvinen on tutkinut yli 20 vuotta sydän- ja verisuonitautien psykologisia riskitekijöitä ja on varma siitä, että sepelvaltimotauti on yhtä hyvin stressi- kuin elämäntapasairaus.

– Voimakas stressi esimerkiksi vaikuttaa veren hyytymistekijöihin ja rasva-aineenvaihduntaan. Nämä seikat taas kiihdyttävät suonten kalkkiutumista.

Keltikangas-Järvinen ei kuitenkaan ole kiinnostunut stressistä sinänsä vaan siitä, miksi ihmiset kokevat henkiset paineet niin eri tavoin: miksi toiselle muutokset työpaikalla ovat haaste ja elämän suola, kun toinen menettää niiden vuoksi yöunensa?

Eräs selitys löytyy ihmisen synnynnäisestä temperamentista.

– Temperamentin tutkiminen ja tunteminen on itsetuntemuksemme perusta, mutta se on tärkeää myös sydämelle, koska temperamenttimme määrää, mikä meitä stressaa.

Temperamentti on ja pysyy

Temperamentilla tarkoitetaan jokaiselle ihmiselle ominaista käyttäytymis- ja reagoimistyyliä, joka erottaa hänet muista. Jos työtoverini ovat huonolla tuulella, näen sen heti, vaikka en tiedäkään, miksi yksi mököttää, yksi paiskoo ovia ja yksi livauttelee ilkeyksiä. Temperamentti on ihmisen persoonan biologinen perusta. Olemme erilaisia, koska aivojemme rakenteet ovat erilaisia ja koska hermostomme välittäjäaineet toimivat eri lailla. Yksilöllisyytemme on siis aivorakenteidemme määräämää.

Meillä on temperamentti jo syntyessämme. Se säilyy samanlaisena läpi elämän, vaikkakin samat piirteet ilmenevät eri tavoin eri ikäkausina. Kasvatus ja ympäristö sitten muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden. Yksilöllinen temperamentti näkyy jo vauvaiässä: Sosiaalinen piltti konttaa heti muiden luo; aikuisenakin hän hakeutuu seuraan. Ujo pienokainen ottaa mieluummin askelen taakse- kuin eteenpäin; aikuisenakin hänellä on ”perhosia vatsassa” uuteen työpaikkaan mennessä. Sopeutumiskykyinen vauva maistelee uusia ruokia ja tottuu nopeasti uuteen hoitajaan; aikuisenakin hän joustaa notkeasti muutoksissa. Rytminen vauva nukkuu ja syö säännöllisesti, mutta aikuisena hänestä voi kehittyä myös rutiinien orja, jonka pitää saada unensa ja ateriansa tietyllä kellonlyömällä.

Ympäristö asettaa sietorajat

Jo nyt tiedetään, että tietyt temperamenttipiirteet, kuten jatkuva huolissaan olo tai liiallinen riippuvuus sosiaalisesta hyväksynnästä, altistavat ihmisen stressille ja siten sydän- ja verisuonitaudeille. Mitään valmista listaa sydäntä rasittavista persoonallisuuden piirteistä ei kuitenkaan voida antaa, vaan vaara riippuu aina ympäristöstä. Esimerkiksi vihamielinen elämänasenne, joka näkyy kyynisyytenä ja pessimisminä, altistaa sepelvaltimotaudille.

Se, kuinka suuri yksilön riski on, riippuu hänen ympäristöstään. Jos ympäristön asettamat vaatimukset ovat ristiriidassa oman temperamenttimme kanssa, stressaannumme ja sairastumme.

Suojaavat temperamenttipiirteet vaihtelevat kulttuurista toiseen. Suomalaisena on aika hyvä elää, jos on sopeutuvainen ja iloinen. Kehitysmaaoloissa tällaisella helpolla temperamentilla ei edes pysy hengissä. Siellä elämään selviävät vain hankalat, äänekkäästi hoivaa vaativat vauvat.

Myös työelämän vaatimukset saattavat olla liikaa temperamentillemme. Ympäristön odotukset voivat tuntua vierailta, jopa järjettömiltä. Silti moni yrittää sydän pamppaillen sopeutua paineisiin.

– Suomalaiseen työkulttuuriin on levinnyt amerikkalaistyylinen pakkososiaalisuuden ja yliaktiivisuuden korostaminen. Vaikka vain pieni osa töistä vaatii jatkuvaa touhottamista, sitä on alettu pitää toivottuna piirteinä työssä kuin työssä.

Aktiivinen, innostunut ja puuhakas halutaan heti meille töihin, kun taas ujoa, hiljaista ja vetäytyvää ei huoli kukaan, vaikka hän olisi paljon parempi työntekijä.

– Tällainen ajattelu voi johtaa työpaikoilla persoonallisuussyrjintään. Ihminen tuntee, ettei kelpaa sellaisena kuin on, ja yrittää muuttaa itseään. Ristiriidasta seuraa stressiä.

Aikuinen hakee sopusointua

Jos on ajautunut stressikierteeseen, jossa omat voimat eivät tunnu riittävän arjen haasteista selviämiseen, on aika tehdä valintoja. Temperamenttiamme emme voi muuttaa, mutta muilta tulevia vaatimuksia kykenemme karsimaan.

– Itsetuntoinen aikuinen osaa tehdä päätöksiä omaksi parhaakseen. Ei kannata hakeutua johtotehtäviin tai vaihtaa jatkuvasti työpaikkaa, jos ei ole joustava ja rohkea. Kaikkien ei tarvitse koko ajan rikkoa rajojaan, vaan voi kypsästi tunnustaa, että ei uskalla ottaa riskiä, koska on sellainen huolehtija, Keltikangas-Järvinen kannustaa.

Stressiä on mahdotonta täysin välttää, ja suremisen lopettaminen on lapsellinen vaatimus. Takaiskuja tulee kuitenkin. Mutta jos ihminen löytää temperamentilleen sopivan haasteellisuuden tason, normaalit elämänsurut eivät hänen sairastumisriskiään lisää.

Lapsi oppii stressinhallitsijaksi

Stressin käsittelyä alamme opetella jo lapsena. Vasta maailmaan tulleelle kaikki on uutta, ja hän tarvitsee aikaa löytääkseen keinoja stressaavien tilanteiden hallintaan.

– Meillä on pitkään ajateltu, että lapsi sopeutuu mihin vain. Niin sopeutuukin, mutta paineen alla hän ei ehdi oppia hyviä tapoja käsitellä stressiä.

Stressikokemukset häiritsevät lapsenkin elimistön tasapainoa ja vauhdittavat sairastumista. Suurten kansantautiemme siemenet kylvetään lapsuudessa: esimerkiksi kolesteroli alkaa kertyä verisuonten seinämiin jo varhain.

Kasvuympäristön pitäisi ottaa huomioon lapsen temperamentti. Lasta ei saa rangaista hänen temperamentistaan: kaikki voimakkaat reaktiot eivät ole kiukuttelua. Hitaasti lämpenevälle lapselle annetaan aikaa sopeutua ilmoittamalla etukäteen, mitä seuraavaksi tehdään. Ujoa ei patistella tekoreippauteen.

– Kun pienestä pitäen saa totutella uuteen oman temperamenttinsa rytmissä, kenestä tahansa kasvaa hyvä stressinsietäjä, Liisa Keltikangas-Järvinen painottaa.

Myös koulussa olisi uskottava, että lapset ovat yksilöitä. Peruskoulussa pärjää, jos on sopeutuva ja iloinen. Mutta ylivilkas,
herkästi keskittymisessään häiriintyvä tai uutta etsivä, levoton lapsi on suuressa vaarassa pudota jatkokoulutuksesta, oli hän kuinka lahjakas tahansa.

Kun lapsen annetaan kohdata uudet haasteet omassa tahdissaan, hänestä kasvaa stressinhallitsija. Aikuisena hän uskaltaa tehdä valintoja omaksi parhaakseen ja käsitellä henkisesti raskaat asiat silloin, kun ne on pakko kohdata. Työstä ei tule pelkkää stressin sietämistä, ja sydänkin pääsee vähemmällä.

Vuokko Sipponen, Hyvä Terveys