Olen kahden pienen tytön äiti, itse oman perheeni nuorin. vanhempani erosivat minun ollessani pieni, veljet muuttivat isän mukana. Olin äidin tyttö, hyvässä ja pahassa, vanhempieni välikapula. Aikuisiällä myös isästäni on tullut minulel hyvin rakas.

Muistot lapsuudesta ovat moninaiset, mutta muistan myös riidat äitini kanssa, hän saattoi yhtäkkiä suuttua todella lujasti, antaa luunapin ja riuhtoa, jos en totellut. Hän on myös aina ollut hyvin manipuloiva ja herkästi muita arvosteleva.
Nyt näen itsessäni samoja piirteitä: jos lapseni eivät tottele lukuisista pyynnöistä, kehotuksista huolimatta, saatan "kilahtaa" huutamalla heille naama punaisena. Tai, jos jokapäiväiset "älä kaiva nenää, älä lyö siskoa" yms perussäännöt ovat jatkuvasti tapetilla, saatan nääntyä tilanteeseen.

Juuri tänään taas kävi näin, kun monta asiaa loksahti kerralla vääriin paikkoihin ja löin esikoistani nahkarukkasella rintakehään monta kertaa peräkkäin, huusin ja itkin, tyrkkäsin pienemmän sylistäni lattialle (itsekin istuin lattialla). Koin suurta syyllisyyttä välittömästi, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Etten pystynyt hillitsemään itseäni. Odotan liikaa lapsiltani - enkä itse pysty olemaan esimerkillinen lainkaan.
Olimme juuri puolisoni kanssa valmistelleet kevät aterian ulkogrillissä valmistettavaksi ja ulkona nautittavaksi ja se ei 5- ja 2-vuotiailleni kelvannut, vaan entistä enemmän piti huutaa ja mekastaa, sanoa vastaan ja pullikoida. Tuntui, että mikään ei kelpaa, ei arki, ei arjesta poikkeaminen.

Pelkään itseäni, pelkään, että menetän lasteni silmissä kasvoni. Olen jo esikoisen kohdalla ehkä menetänytkin. Puolisoni tieää, että olen muutamia kertoja suuttunut tällä tavalla, ja yrittää tukea minua pyrkimyksissäni pois näistä sopimattomista toimintatavoista. Hän ei ole koskaan syyllistänyt minua. Itse itseäni sitäkin enemmän.
Äitini on edelleen perheeni läheisin ihminen - silti en voi mennä hänen luokseen huolineni, koen, ettei hän ymmärrä minua, ei osaa asettua empatioineen asemaani.
Haluaisin olla lapsilleni NIIN paljon lämpimämpi ja huomioivampi vanhempi - ja silti en siihen pysty. Suutun ja räjähdän, joskus tukistan, satutan, tyrkin, riuhdon. Olen kamala. Jos näkisin jonkun muun tekevän lapselleen tai lapselleni noin, olisin suunniltani. Ja silti itse teen niin, monista hyvistä päätöksistä, katumisista riippumatta. Miksi en opi? Olen aivan umpikujassa.

Voisitko hakea neuvolan kautta keskusteluapua, kun lapsesi ovat vielä noin pieniä? Saisit hieman perspektiiviä ja ehkä hyviä neuvoja.
Minusta reagointitapasi eivät ole aivan tavattomia, kunhan ne eivät tuosta enää muutu väkivaltaisemmiksi. Tiedän itsekin, kuinka lasten villi käytös raivostuttaa, varsinkin kun luulee järjestäneensä jotain erityisen kivaa perheelle (grillijuhlat). lapset eivät vain ymmärrä näitä vanhempien ponnisteluita. Sitäpaitsi hekin ovat väsyneitä, ja varmaan jo ainakin vanhempi lapsi on jättänyt päiväunet pois.
Ihanaa on se, että miehesi tukee sinua. Se ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Arvosta sitä.

Väsymys on äitiyden karsea kääntöpuoli, joka kaivaa kiltistäkin ihmisestä ne pimeimmät puolet esiin. Ja varmasti myös ne lapsuuden kokemukset, jotka olit aikonut välttää omassa äitiydessäsi.

Tarvitset varmasti ainakin omaa aikaa, että jaksat hoitaa lapsiasi. kai saat välillä hengähsystaukoja arkeesi?